Sloth Life

Ekka festivaalin päätyttyä pohdin mitä tehdä seuraavaksi. Ensimmäiset pari viikkoa Australiassa ovat olleet aika vauhdikkaita, joten ajattelin ottaa rennosti pari päivää ennen työnhaun aloittamista. Rob lupaili kovasti että minulle olisi töitä tarjolla koska tahansa lumikoju jonnekkin pystytetään, mutta kyse on harvakseltaan olevasta keikkatyöstä, joten tuon varaan on turha suunnitelmia tehdä. ”Oikeiden” töiden hakeminen täällä on ollut vaikeampaa kuin ajattelin, 6-kk sääntö (WH-viisumilla saa olla töissä samalle työnantajalle vain 6kk) pelottelee useimmat työnantajat ottamasta reppureissaajaa töihin. Tosin täytyy todeta että kun katsoo tätä porukkaa joka pyörii hostelleissa niin en minäkään kovin montaa palkkaisi!  Töitä varmasti löytyy, mutta pitänee olla vähän aiottua avarakatseisempi niiden suhteen!

Taskussa kuitenkin poltteli juuri käteisenä saatu palkka, joten painelimme Robin ja Waynen kanssa ostoksille. (James on jokseenkin irtaantunut porukasta: taustalla sekavat draamat ex-tyttöystävänsä Lisan ja nykyisen Alisan kanssa. Emme jaksaneet katsoa alituista ryyppäämistä ja sekoilua, joten hengaamme nyt lähinnä kolmistaan. Mukaan ovat tosin liittyneet Hollantilaiset Pascal ja Esther, jotka ovat Waynen vanhoja tuttuja). 

Brisbanessa on öisin yllättävän kylmä.! Päivisin shortsit ja sandaalit ovat ihan riittävä  varustus, mutta iltaisin ja öisin mennään lähelle 10 astetta joten totesin tarvitsevani vähän lämpimämpiä käyttövaatteita. Kävelimme Fortitude Valleystä kaupungin ydinkeskustaan ja kiertelimme vaatekauppoja koko aamupäivän. Hinnat ovat tietysti ihan hirveät ja olisin saanut kaiken huomattavasti halvemmalla Aasiasta, mutta maassa maan tavalla! Hippihousut ja hihattomat vaihtuivat siis muutamaan pariin uusia kenkiä, huppariin, kauluspaitoihin jne.  Rob osti t-paidan jossa isolla laiskiaisen kuva ja teksti ”Sloth Life”. Menneen viikon aikana tuosta Sloth Life – sloganista tuli mottomme, sillä Rob ja Wayne eivät juuri tehneet muuta kuin istuivat naapurissa olevassa internetkahvilassa yöt ja nukkuivat päivät. Itsekkin vietin dataluolassa melko monta yötä, mutta koitin sentään samalla etsiä töitä Brisbanen alueelta.  Itselläni on uunituore läppäri, joten siitäkin syystä tuntuu vähän tyhmältä maksaa nettikahvilassa istumisesta.

Hostellimme Prince Consort ja alakerran ravintola The Elephant

Pidän paljon Brisbanesta ja jos mahdollista niin jäisin mielellään tänne toistaiseksi. Tämä suurkaupunki on aiemmin tunnettu eräänlaisena ”junttilana” verrattuna tyylikkäämpiin etelän kaupunkeihin Sydneyyn ja Melbourneen. Nykyään Brisbane on kuitenkin kehittyvä ja kultturelli kaupunki, jonka muuttovoitto on suurinta Australian kaupungeista. Fortitude Valley on myös mielenkiintoinen alue; toisaalta täällä on kaikki cooleimmat yökerhot ja desing baarit, mutta samalla katukuvassa näkyvät kodittomat ja huumeidenkäyttäjät. Kaduilla soi öisin tuorein tanssimusiikki ja juhlakansa kulkee parhaimmissaan ohi tissibaarien neonvaloista. Aamulla porttikongeissa haisee virtsa ja poliisit ohjaavat sammuneita koteihinsa. Lovely, lively, dirty!

Naapurissa myös Brisbanen Chinatown

Minulla ei ollut mitään kovin vahvoja mielikuvia Australiasta ennen tänne matkustamista, joten tässä muutama huomio:

• Englantia puhutaan paksummalla aksentilla kuin muualla. Minulla on paljon enemmän vaikeuksia ymmärtää kieltä kuin Englannissa tai Yhdysvalloissa, vaikka englanninkielentaitoni varmasti on parantunut vuosien varrella.
• ”No worries!” Aussien lempisanontaa voi viljellä missä tahansa yhteydessä. ”Moi” ”Kiitos” ”Ole hyvä” ”Okei!”. Ei huolia lienee myöskin ihan osuva elämänasenne!
• ”Pardon?” on paras opetella heti alkuunsa, sillä aussiaksentilla paahtavaa Dundee ei muita excusemeita ymmärrä.
• Australian on Aussie, Breafast on Brekkie ja Mosquito on Mossie. Kenguru tottelee sanaa ´Roo ja olutta on turha yrittää tilata tuopissa.
• Austaliassa osataan reenata. Salikansa kulkee Zyzzin jalanjäljissä gymiltä proteiiniostoksille ja se näkyy katukuvassa. Raamikkaita surffareita ja kyykänneitä kissoja kulkee kaikkialla. Rantakelien ollessa ympärivuotiset pitää porukka selvästi itsestään huolta.Australia on paras maa. Siitä on turha neuvotella. Useimpien Australialaisten maailmankuva rajoittuu omaan mantereeseen ja muutamaan aasian rantakohteeseen, joten on turha edes yrittää väittää että muualla olisi yhtä ihanaa kuin Australiassa. Toisaalta ehkä tällä ilmastolla ja kulttuurilla voi kyseistä argumenttia myös puolustaa.
• Tatuoinnit on pop. Kaikki nuoret aussit näyttävät olevan enemmän tai vähemmän tatuoituja. Erikoisia ovat naisten isot reisitatuoinnit jotka ainakin omaan silmään ovat todella rumia.
• Australiassa ei käytetä boksereita. Useamman kaupan ja kyselyjen jälkeen löysimme vihdoin uusia alushousuja: hinta 30$ kappale. Ehkäpä aloitan rikastumiseni maahantuomalla näitä miehisen vapauden symboleita!
• Say no to 24/7! Luulin että Suomessa aukioloajat ovat jostain kirkkosunnuntain ja inkvisition ajoilta, mutta down underissa on turha odottaa edes moista. Kaupat tuntuvat sulkevan poikkeuksetta kuudelta ja viikonloppuisin kauppojen aukioloajat ovat lyhennetyt. Onneksi aasian ihme 7/11 kioski operoi täälläkin.

 

Brisbane

Tätä kirjoittaessani istun taas Elysiumissa, internetkahvilassa joka on muodostunut tukikohdaksemme. Viikonloppuna piti olla ”lumitöitä”, mutta Gold Coastilla ollevan festarin lumikoju peruuntui viime hetkellä. Työhakemuksia lähtee suuntaan jos toiseen ja puhelin pärisee, mutta ainakaan toistaiseksi ei ole löytynyt mitään varteenotettavaa. Saa nähdä pitääkö lähteä Brisbanesta eteenpäin lähiviikkoina vai onnistaisiko työnhaku viellä täällä. Vaikeampaa tämä on ollut kuin kuvittelin, mutta toisaalta melko huoletonta elämää!

No worries!

Ekka - It is snowing in Brisbane!

Saavuttuamme Brisbaneen ajoimme suoraan festivaalipaikalle, missä Waynen, Robin ja Jamesin pomo odotteli pakettiautossa olevia myyntipöytiä. Minä ja Alisa vilahdimme muiden mukana sisään festivaalialueelle ja puimme yllemme huomioliivit kuten kaikki muutkin. Wayne esitteli meidät pomo-Robille (Kuvioissa oli kolme Robia; roadtripilla ollut ”Dutch Rob” , pomo ”Boss Rob” ja eräs toinen työntekijä ”English Rob”) ja hetken pohdittuaan pomo-Rob totesi että voisimme tulla seuraavana päivänä auttamaan kojujen pystyttämisessä. Työn löytäminen olikin helpompaa kuin oletin!

Purimme pakettiauton vauhdilla ja ajattelimme etsiä hostellin jostain lähistöltä, mutta Waynen ja Robin vanha Brisbane-tuttu Shaggy soitti näille ja kertoi jääneensä tienposkeen bensan loputtua autosta. Ilman sen suurempaa pohdintaa haimme viereiseltä bensa-asemalta jerrykannun ja ajoimme etsimään miestä Brisbanen vilinästä. Shaggy ei osannut antaa tarkkaa osoitetta joten päädyimme palloilemaan edestakaisin Brisbanen pimenevässä illassa. Kaikki olivat jo aika väsyneitä, mutta itse otin ajelun nähtävyyskierroksen kannalta.

Lopulta löysimme Shaggyn valtavan maasturin (jonka bensamittari on rikki) ja ajoimme yhdessä takaisin festivaalialueelle purkamaan Shaggyn maasturissa olleen tavarakuorman. Tapasimme Shaggyn pomon, Chrisin, joka on rikastunut myymällä pieniä ”wacky whistle”-pillejä. Tarkemmin ottaen Chris on jonkinmoinen keksijä, joka on kehitellyt erilaisia enemmän tai vähemmän epäonnistuneita tekeleitä myytäväksi festivaaleilla ja pillibisneksen vihdoin menestyttyä hän myi koko yrityksen patentteineen. Chris oli lähdössä Melbourneen esittelemään seuraavaa tekelettään ja oli pyytänyt Shaggya talovahdiksi. Kuultuaan että meillä ei vielä ole yöpaikkaa hän antoi luvan meille kaikille yöpyä asunnollaan.

Ajoimme siis 40min ulos kaupungista ja asettauduimme taloksi Chrisin omakotitaloon, joka tosin sisustukseltaan oli juurikin sellainen kuin hieman hullulta keksijältä voi olettaa. Sisustusta ei ollut nimeksikään, mutta seinät olivat täynnä mitä erikoisempia tauluja ja perhoskokoelmia jne.

Laitoimme ruokaa ja tarkoituksena oli vielä katsoa leffaa, mutta kaikki muut nukahtivat 10min sisällä elokuvan alkamisesta. Kävin kuumassa suihkussa (ensimmäistä kertaa viikkoon) ja kohensin takkatulta pohtien miten erikoiseksi elämäni on muuttunut; aamulla jossain keskellä ei mitään ja illalla jonkun tuntemattoman asunnolla kohtelemassa takkatulta. No, mikäs siinä; töitä ja ilmainen majoitus!

Aamulla ajoimme takaisin festarialueelle ja autoimme Robia kasaamaan kaikki neljä myyntipistettä. Rob on ollut festivaalibisneksessä viimeiset 15 vuotta ja kokeillut erilaisia myyntituotteita ja muita karnevaalihullutuksia, mutta elättää itsensä pääasiallisesti ”Wax Hands” bisneksellä. Kojulla valetaan kädestä vahakopio, jonka sitten saa alustalla mukaansa. Kuulostaa melko tyhmältä (ja onkin sitä), mutta on yllättävän suosittu myyntiartikkeli festivaaleilla. Festivaaleja on vähän vaikea selittää, sillä mitään vastaavaa ei taida olla Suomessa. Kyse on ikään kuin suuresta tivolista, joka kiertää ympäri Australiaa. Koska etäisyydet ovat täällä valtavia ei kovin monella ole mahdollisuutta pistäytyä esim. huvipuistossa, joten kaupungkiin saapuva festivaali on yleensä suuri tapahtuma. Tivolin ympärille on muodostunut kokonainen myyntikojujen ja erilaisten pikkubisnesten kylä, joka muodostaa yhden suuren kokonaisuuden. Kukaan ei omista festivaalia, vaan siinä on mukana satoja yksityisyrittäjiä, kuten pomo-Rob.

Rob, James, Lisa (Jamesin on-off tyttöystävä) ja English Rob kiinitettiin vahakäsikojuille ja pomo-Rob halusi Waynen työskentelevän taikavispilä (Vispilä, jota ei tarvi vatkata vaan jota voi pumpata! Täysi turhake tämäkin, mutta myy 20$ kappale) kojulla. Minä, Alisa ja Dave puolestaan saimme kiinnityksen lumikojulle!

Rob totesi että Suomalaisena kuulun tietysti myymään lunta! Lumikoju on Robin uusi bisneskokeilu, jossa lumikoneella tehdään jäästä lunta, josta Australialaiset sitten saavat tehdä lumipalloja vaatimattomaan 15$ hintaan! Kuulostaa tietysti hieman erikoiselta, mutta valtaosa australialisista ei ole koskaan nähnyt lunta, Joten tämän pohjoisen ihmeaineen koskettelusta ollaan valmiita maksamaan avokätisesti.

Siinäpä se. Myyn lunta Australiassa. Ei ehkä ihan sitä mitä olisin odottanut, mutta kyllä tekevä aina töitä löytää. Oikeastaan teen lunta, sillä Rob päätti ottaa minut töihin koko 10 päiväisen festiaalin ajaksi ja teki minusta lumikonevastaavan. Käytännössä lumi ei edes ole kunnon lunta vaan pientä jäähilettä, mutta mistäpä australialainen eron tietäisi. Ja olisihan meillä tarvittaessa aito suomalainen toteamassa lumen korkealaatuiseksi!

Lumikone ja jäähuone

Odotin ensimmäistä päivää pienellä jännityksellä, mutta olen ottanut mistään stressaamattoman asenteen, joten päätin vain nähdä mitä tulisi tapahtumaan. Otimme pitkäaikaismajoituksen Fortitude Valleyssä olevasta Prince Consort hostellista, joka on halpa, mutta ehkä surkein näkemäni hostelli. Toisaalta lähemmäs puoli vuotta aasiassa reissanneena rupuisinkin hostelli tuntuu kohtuullisen tasokkaalta. Fortitude Valley on aivan festarialueen vieressä, joten työmatkaa olisi vain 10min kävellen. ”Valley” on myös tunnettu bilealue ja koko kaupungin menomesta.

Ensimmäinen päivä meni nopeasti ja totesimme että koska lumikone ei vaadi jatkuvaa ylläpitoa auttaisin myös itse myyntikojun puolella. Englannin kielellä myyminen on aina hieman hankalaa, mutta muutaman hetken päästä totesin homman luonnistuvan yllättävänkin helposti. Olen aina ajatellut että myyntityö ei ole minua varten, samoin kuin olen pohtinut ettei minusta ole työskentelemään lasten kanssa. Lumipalloja lapsille myydessä totesin kuitenkin että homma onkin yllättävän hauskaa. Vaikka osa lapsista onkin melkoisia kakaroita oli homma pääasiallisesti todella palkitsevaa. Työskenneltyäni viimeiset 6 vuotta alkoholistien ja narkkarien kanssa oli melko sykähdyttävää nähdä oman työn tekevän ihmisiä iloiseksi. Niissä harvoissa tapauksissa kun joutui katselemaan huonosti käyttäytyvää muksua totesin vian olevan enemmänkin vieressä katselevassa vahemmassa kuin itse lapsessa. Lumipallobisnes on selkeästi minua varten, ihme etten päätynyt alalle aiemmin!

Mukana myos Waynelta saamani Angry Birds pipo!

Päivät alkoivat kulkea nopeaan tahtiin. Muistan kuinka Hyattissa työskennellessäni pohdin usein aamuisin miten jaksaa läpi päivän. Pitkistä päivistä huolimatta Ekka oli kuitenkin hauskaa tekemistä. Toki viiden kuukauden ”lomailun” jälkeen tuntui oudolta olla töissä, mutta on sitä ollut vähän ikäväkin. Rob osoittautui reiluksi ja rennoksi pomoksi ja kojulla kanssanu työskentelevä uusiseelantilainen Dave oli myyntimies parhaasta päästä. Dave on neljissäkymmenissä, mutta ehkä yksi hauskimpia tapaamiani ihmisiä. Jouduin hieman asennoitumaan uudestaan ja muistelemaan tyngäksi jäänyttä näyttelijän uraani koulunäytelmissä, mutta pian minulla ja Davella oli varmasti alueen paras myyntishow pystyssä. Useimmat myyntikojuilla aikaa tappavat työntekijät olivat kuin suoraan kärsimysnäytelmästä, mutta minulla ja Davella oli oikeasti kokoajan hauskaa (osaltaan koska meillä oli myös rajaton reservi lumipalloja, joita viskoa ympäriinsä).

"Real" snow

Ekka on valtava festivaali jota eräs kojunpitäjä kuvasi sanoilla: ”Kids and farmers, so basically just people using other people’s money.”. Toinen puoli alueesta on lasten Tivoli ja toinen karjanäyttely kaikki väliin java tila on myyntitiskejä, ruokakojuja ja muuta festaritekemistä.

Kids...

...and farmers

Menoa farmeripuolella

Osta härkä

Hostelli oli täynnä muitakin festareilla työskenteleviä ja useimmilla näytti olevan sama asenne kuin Darwinissakin tapaamillani backpackereilla: tehdään rahaa – juodaan rahat. En ole ikinä ymmärtänyt miksi kukaan haluaisi työskennellä krapulassa, joten pidättäydyin riehakkaasta menosta ja vietin illat Robin ja Waynen kanssa viereisessä nettikahvilassa. Tämä peliluola on jotain mitä suomesta ei löydy: iso halli täynnä tietokoneita, joilla laniporukat sitten pelaavat. Paikka on auki 24/7 ja hikisiä nörttejä menee ja tulee vuorokaudenajasta riippumatta. Tietokonepelaaminen ei kuitenkaan ole enää mitään lasten leikkiä, vaan minun sukupolveni on kasvanut aikuisiksi: hintaa lystillä on 3$/tunti ja paikka on K-18. Nurkassa on baaritiski ja toisessa kulmauksessa välipalatiski. Seinällä pyörii videotykeiltä ammattilaispelaamista ja tietokoneiden seassa on pari bilispöytää ja nojatuoleja. Jos se ei olisi sosiaalinen itsemurha niin väittäisin että tuo paikka on paratiisi! Casual gaming is for kids!

Alisa ja James puolestaan liittyivät hostellin remusakkiin, mikä kostautui myöhemmin. Tämänvuotinen Ekka ei ollut odotetun kiireinen ja pomo-Robin täytyi vähentää työntekijöiden määrässä: krapulassa työskennelleet James ja Alisa saivat lähteä. Olin hieman hämilläni tuosta, sillä James on työskennellyt Robille jo 3kk, kun minä vasta tulin, mutta kaippa Robkin oli huomannut Daven ja minun yhteistyöni, joka varmaan näkyi myös kassavirrassa. ”Real snow, real cold, real fun!”

Dave-show

Päivät sulautuivat toisiinsa ja 10-12 tuntisia päiviä tehdessä ei ollut mielessä paljon muuta kuin käydä istumassa pari tuntia nettikahvilassa ja sitten painua nukkumaan. Syy siihen miksi myös blogi on seisonut paikallaan. Festivaali eteni sen ihmeemmittä ongelmitta ja en viettänyt hostellillakaan juuri aikaa. Hyvä puoli tuossa työssä oli että joka aamuinen jääsäkkien heittely kävi kyllä tiukasta cross fit treenistä. Salilla käymistä ei tarvitse edes harkita kun nostelee 10kg jääsäkkejä pari tuntia! :)

Naapuriteltan turvajarjestelyt pettivat tuulisena paivana

Ekkan vihdoin loppuessa ja ottaessamme myyntikojuja alas viimeisenä päivänä ihmettelin minne nuo 10 päivää ylipäätään katosivat. No, melkoinen kokemus sinäänsä, vaikka sitä tässä on aika vaikeaa kuvaillakkaan. Tuskinpa tulen CV:hen lisäämään myyneeni lumipalloja, mutta mutta kyllä tuo oli myös aika opettava kokemus! Vaikka suunnitelmissa oli alkujaan jotain ihan muuta, niin eipä se välttämättä ole huono asia tehdä erinäisiä pätkätöitäkään ja kokeilla kokonaan uusia asioita hieman omalla epämukavuusalueella käyden. Saa nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu! Rob toivotti minut tervetulleeksi sirkuksen mukaan, mutta seuraavat festivaalit ovat vasta parin viikon päästä, joten saa nähdä mitä teen!

10 päivää töitä. 1750 dollaria puhtaana käteen (älkää kertoko verottajalle). 

There is no business like snow business!

Roadtrip Australia

This is my life and I love it: 

Noudin aamulla Australian tilini pankkikortin postista ja totesin ettei minulla oikeastaan ollut enää mitään syytä roikkua Darwinissa. Bongasin gumtreestä (keltaiset sivut) lyhyen ilmoituksen ”Etsitään yhtä lisäkuskia Brisbaneen. Lähtö tänään.” soitin ilmoituksen numeroon ja puhelimeen vastannut Wayne kertoi heidänkin asuvan Melaleucassa, joten tapasimme hostellin baarissa. Tulevat matkakumppanini Wayne, Rob ja James työskentelevät yritykselle, joka ylläpitää myyntitiskejä erilaisissa suurissa tapahtumissa ympäri Australiaa ja tapahtumien välissä ajavat yrityksen pakettiautoa paikasta toiseen. Miesten seuraava kohde oli itärannikon Brisbane ja nämä olivat valmiita ottamaan minut mukaan kunhan suostuisin ajamaan osan matkasta. Koska yritys maksaa bensat ei minun tarvitsisi maksaa matkasta mitään! Huippu diili!

Keräsin pikaisesti matkatavarani ja chekkasin itseni ulos hostellista vaikka olin maksanut jo seuravaankin yön. Edessä siis 3500km asfalttia ja aikaa roadtripille varattu reilu viikko. James ja Rob ajoivat firman pakettiautoa ”Vania” ja minä ja Wayne miesten omaa autoa, sinistä Ford Laserin romua nimeltä ”Skip”. Haimme marketista ruokaa parin päivän telttailua varten ja varustauduimme parhaamme mukaan erämaan haasteisiin ostamalla neljä koria olutta.

James on Englannista ja Wayne ja Rob puolestaan Hollannista. Porukka on ollut Australiassa jo yli puoli vuotta ja tehnyt erilaisia hommia kunnes listautuneet tuolle tapahtumayritykselle töihin. Melko unelma duuni: hyväpalkkaista keikkatyötä ja välissä maksettua matkailua ympäri Ausseja! 

Ajoimme ulos Darwinista ja läheiseen Kakadun kansallispuistoon, jossa illan pimentyessä leiriydyimme eräälle parkkipaikalle. 

Yksi monista pienistä metsäpaloista

Moottoritie on kuuma

Teimme kielloista huolimatta nuotion ja pystytimme teltat. Puistoon on ilmeisesti jonkinlainen lupamaksukin, mutta tämä porukka ei paljoa moisista muodollisuuksista piitanut. Aito roadtrip meininki; pari autonromua, neljä seikkailijaa ja moottoritietä! Tulin heti toimeen koko porukan kanssa ja kalja kädessä pihvejä paistaessa olin varma että edessä olisi ikimuistoinen reissu! Tuhosimme illan aikana pari koria olutta ja istuimme nuotiolla pitkälle yöhön. Jossain vaiheessa joku sai idean kiivetä pakettiauton katolle katselemaan tähtiä ja kohta olimmekin kaikki istumassa auton päällä tuijottelemassa tähtitaivasta. Outbackilla ei ole mitään taustavaloa, joten tähtitaivas on todella upea ja tällä puolella palloa taivaan halki kulkee upea nebula. Siinä olutpullo kädessä makoillessa, tähtitaivasta tuijotellessa ja Johnny Cashia kuunnellessa olo oli jotenkin epätodellinen. Hetki oli kuin suoraan jostain leffasta. Joskus elämä vaan vie mennessään kun lopettaa stressailun ja antaa mennä!

Nuotiopuusta kömpi esiin reilun kokoinen hämyhäkki

Hämärää meininkiä

Nuotiopiiri keskellä ei mitään

Päätimme häipyä aamulla hyvissä ajoin ennenkuin paikalle tulisi puistonvartijoita tai muita jotka mahdollisesti kyselisivät majoittumislupiamme. Pakettiauton katto oli illan aikana ottanut muutaman miehekkään lommon, mutta tämä ei tuntunut jätkiä haittavaan. No, eipä ole minun työautoni! Minut tuntevat tietävät etten tapaa turhaan stressailla asioista, mutta nämä tyypit kyllä osaavat ottaa ”hällä väliä” asenteen ihan toiselle tasolle (eikä aina hyvällä tavalla). Villiä porukkaa!Päätin että en itsekkään murehdi turhia vaan annan virran viedä!

Olisin halunnut käydä itse kansallispuistossa, mutta koska ryhmä rämä oli ostanut Darwinista kalastusvehkeet päätimme suunnata takaisin kohti päätietä ja siellä näkemäämme jokea. Itse asetuin lueskelemaan kirjaa iltapäiväksi ja yllätyin suuresti Waynen tullessa takaisin keskikokoisen Barramundin kanssa. Grillasimme kalan läheisellä nuotiopaikalla ja söimme maittavan päivällisen. Roadtrip elämää! Otin ajovuoron pitkälle yöhön ja totesin sanonnan ”In Australia everything tries to kill you” todella pitävän paikkansa; tien reunassa istuvat kengurut tuijottavat autoa sen lähestyessä ja yrittävät hypätä viime hetkellä alle. Tienreunat ovat kirjaimellisesti täynnä näitä roadkill raatoja ja ajaminen oli välillä melkoista esterataa. Kiva tietysti nähdä kenguruja, mutta kuskin näkökulmasta ne ovat kyllä pahimpia pirulaisia ikinä.

Van, Skip ja pari kalamiestä

Hostellielämää

Nukuin todella hyvin, mutta muut seurueestamme olivat aamulla näreissään majoituksesta. Jamesin selkä oli täynnä bed bug puremia ja Waynen sänky oli ollut rikki. Valitimme hotellin omistajalle asiasta ja tämä suostui maksamaan puolet hinnasta takaisin. Kävimme syömässä aamupalat hyvitysrahoilla ja suuntasimme kohti Katherinessa olevia ”kuumia lähteitä”. Vesi ei oikeastaan ollut erityisen kuumaa ilmaan verrattuna, mutta paikka oli todella upea luonnon lähde, jossa kelluimme aikamme ennen tien päälle siirtymistä.

Varokaapi krokodiilejä

Hot Springs

 Jatkaessamme matkaa uskollisesti palvellut Ford Laser ”Skip” alkoi  heti savuttamaan ylikuumentuneen moottorin vuoksi. Jäähdytysnesteet olivat vuotaneet ulos putkessa olevasta reiästä. Onneksi olimme vielä kaupungin alueella, joten pääsimme hakemaan epoximassaa, jolla virittelimme auton jonkunmoiseen ajokuntoon. Lopulta pääsimme uudestaan liikkeelle, mutta uiskentelu ja autonkorjaus olivat jo syöneet leijonanosan päivästä, joten emme päässeet kuin Three wayn risteyskaupunkiin asti.

Mekaanikko työssään

Ja takaisin tien päällä

Tiesin kyllä Australian olevan valtava, mutta näitä etäisyyksiä ei voi ymmärtää ennenkuin kokeilee ajaa paikasta toiseen. Australia ei ole maa, vaan manner, ja loputtomat erämaat erottavat pieniä outback kyliä toisistaan. Bensa asemien väli on usein monta sataa kilometriä ja välissä ei välttämättä ole muuta kuin pusikkoa, auringonpaahdetta ja kuolleita kenguruja, joten täällä ei kyllä ole vaikea päästä todellisen ”road tripini” tunnelmaan. Tiet ovat kuitenkin hyvässä kunnossa ja maisemat upeita, joten mikäs siinä ajellessa niin kauan kuin musiikkia riittää autostereoissa.

Vanhaa lentokoneen raaioa tutkimassa

Road house ruokaa, vaihtoehdot vähissä

Australia.

Tiejuna

Three Wayssa majoituimme erään Road Housen leirintäalueelle ja grillasimme loput Darwinista ostamme lihat kaasugrillissä. Oluttakin oli vielä jäljellä, joten pian löysimme itsemme taas tökkimästä nuotiohiillosta kepeillä. En varmaan ikinä ole ollut elämässäni näin huoleton kuin Australian takamailla iltaa istuessa. Ei huolia tai murheita sen enempää kuin velvoitteita tai suunnitelmiakaan! Hieno fiilis, vaikka jotenkin samaan aikaan tuntee pientä syyllisyyttä siitä ettei ole tekemässä mitään mielekkäämpään.

Roadtrip muotia! Cambodiasta mukaan tarttunut baaripaita ja Waynelta saamani Angry Birds pipo

Seuraavana ajoimme pätkän verran ennen seuraavaan road houseen aamupalalle pysähtymistä. Road houset ovat majataloja joissa bensa aseman lisäksi on yleensä jonkinlainen ravintola/baari ja majoittumismahdollisuus. Söimme aamupalamme ja lähtiessämme jatkamaan matkaa törmäsimme pihalla uimapuvussa altaalta palaavaan kanadalaiseen Alisaan, joka sattumalta tunsi Waynen näiden tavattua aiemmin Fiji:llä. Alisa valitteli elämäänsä road housella, jossa hän oli ollut töissä vajaan kuukauden, joten Wayne heitti vitsillä että tämän tulisi lopettaa ja tulla meidän mukaamme Brisbaneen. Alisa mietti muutaman hetken ja käveli sisälle kertomaan pomolle irtisanoutuvansa ja lähtevänsä meidän mukaamme roadtripille! Täällä on kyllä jollain syntisellä tavalla mahtavaa porukkaa; harvoinpa on mitään noin spontaania tullut todistettua! Alisa kävi vaihtamassa vaatteet ja pakkaamassa laukkunsa sillä välin kun raivasimme tilaa autoon. Nyt meitä oli siis viisi neljän sijaan! ”Ja ottivat he mukaan yhden toverin....

Pallopelejä huoltsikan pihassa

Olimme laskeneet että joka päivä tulisi ajaa n. 6 tuntia pysyäksemme aikataulussa, mutta koska ensimmäiset päivät menivät turhankin nopeasti tiesimme joutuvamme ottamaan aikataulua kiinni. Ajoimme siis pitkälle yöhön ja majoituimme lopulta eräälle taukopaikalle, jossa oli runsaasti karavaanareita. Saavuimme sen verran myöhään, että nuotiopaikka oli jo tyhjentynyt, joten istuimme jo tavaksi muodostuneeseen tapaan iltanuotiolle grillaamaan ja olustelemaan. Itse lupasin kuitenkin ajaa taas heti aamusta, joten omat maisteluni jäivät varsin vähiin. 

Hiljalleen ajamisesta tulee kyllä melkoista rutiinia. Vaihtelimme autoja ja musiikkilistoja pysyäksemme jokseenkin valppaana, mutta outbackilla ajaminen on joka tapauksessa todella puuduttavaa. Muutaman tunnin jälkeen alkaa väistämättäkin pohtimaan omiaan ja alkaa ajamaan keskiviivan päällä, sillä vastaantulijoita ei ole nimeksikään ja nämä näkee yleensä useamman kilometrin päästä. Ainutta vaihtelua tuovat valtavat tiejunat, eli neljää tai jopa viittä perävaunua perässään vetävät rekat, jotka matelevat kohti määränpäitään. Päivisin ei kuolleiden kenguruiden ja niitä nokkivien korppikotkien lisäksi näy juuri mitään elämää, joten energiajuomat ovat välillä tarpeeseen.

Ajoimme koko päivän ja aloimme etsiä vasta myöhään yöllä majoittumispaikkaa. Olin etummaisena olevan Fordin ratissa kun yht äkkiä keskellä tietä oli lauma lehmiä. 110km/h nopeudesta äkkijarrutuskaan ei enää olisi riittänyt, joten tein nopean väistöliikkeen penkan kautta takaisin tielle. Yllätyin itsekkin omasta reaktiostani, mutta tällä kertaa se säästi meidät lehmäkolarilta. Pysähdyimme vetämään henkeä ja vaihdoimme kuskia tien poskessa ja Rob siirtyi ajamaan Skippiä. Vain 30 min myöhemmin hän törmäsi kenguruun, mutta vauhti oli onneksi sen verran hitaampi että otus loikki jonnekkin omin voimin eikä meidän tarvinnut lopettaa sitä. Auton keulaan ilmestyneistä lommoista päätellen kengurulla tosin tuskin oli enää kovin kauaa elinaikaa jäljellä. Australia tosiaan on vaarallinen paikka!

Roadkill!

 James halusi ajaa läheiseen kaupunkiin etsimään täydennystä huvenneisiin olutvaroihimme ja vaikka kukaan muu ei oikeastaan enää jaksanut innostua kaljan litkimisestä, niin päätimme käydä tutkimassa kylän keskustaa. Päätös osoittautui hyväksi, sillä viinakaupan pitäjä päästi meidät käyttämään suihkuaan kuultuaan ajaneemme koko matkan aavikon halki saman päivän aikana. Yritimme majoittua saman kylän leirintäalueelle, mutta siellä oli menossa jonkinlainen karavaanarifestivaali, joten päädyimme ajamaan kolmekymmentä kilometriä takaisinpäin taukopaikalle. 30km ei todellakaan enää merkitse yhtään mitään jos ajaa yli 1000km päivässä. Sytytimme taas nuotion ja muut vitsailivat minun saavan aivan väärän kuvan Austraaliasta, kun istumme vain joka päivä iltanuotiolla musiikkia kuuntelemassa. Muut sanoivat nähneensä viikon aikana enemmän nuotioita ja retkeilyelämää kuin koko menneenä vuotena. Australian outback indeed!

Ja taas yksi iltanuotio

Kyrsät paistumassa

Rekkamiehen aavikkoaamupala

Jatkoimme pitkää matkaamme kohti itärannikkoa, mutta päätimme vielä tiukentuvasta aikataulusta huolimatta pysähtyä matkan varrelle osuneeseen maauimalaan. 

Jäätelöä porealtaassa

Ajoimme yhtä soittoa pitkälle yöhön ja pääsimme jo 500km päähän Brisbanesta. Istuimme Waynen kanssa vaihteeksi pakettiauton puikoissa ja juttua riitti niin paljon, että olisimme vain halunneet ajaa koko matkan loppuun asti energiajuomien voimalla. Muut olivat kuitenkin niin väsyneitä että päätimme vielä pysähtyä kertaalleen yöunille. Nukuin viimeisen yön Skipin etupenkillä ja yllätyin itsekkin miten hyvin autossa sai nukuttua. Leiri elämä tekee tehtävänsä ja viikon jälkeen eivät pikkuasiat enää paina. 

Nousimme ensimmäistä kertaa koko matkan aikana todella aikaisin, koska kaikki halusivat päästä määränpäähämme Brisbaneen. Viimeinen 500km ei kuitenkaan enää ollut autiota ja suoraa maantietä, joten saavuimme kaupungin reunalle vasta illan jo pimentyessä. Korkeat tornitalot ja liikenneruuhka tuntuivat oudoilta viikon takamaiden jälkeen, mutta yli 4000 kilometrin ajon ja viikon leirielämän jälkeen kaikki taisivat olla iloisia päästessään nukkumaan oikeaan sänkyyn.

Väsyneenä kirjoittamani blogiteksti ei varmasti tee kunnia menneen viikon seikkailulle, eikä tähän yksinkertaisesti pysty sisällyttämään sitä vapauden tuntua, joka loputtomien erämaiden läpi ajaessa syntyy. Mennyt viikko kuitenkin jää varmasti mieleen yhtena reissun kohokohdista.

Nyt olen Brisbanessa ja sain jonkunmoisia toita, mutta se onkin toinen tarina...

Down under!

Saavuin Darwinin lentokentälle myöhään illalla ja fiilikset olivat huipussaan päästessäni taas ”sivistyksen” pariin. Tosin passini ei jostain syystä rekisteröitynyt järjestelmään ja jouduin odottamaan saapumisalulassa lähemmäs tunnin kunnes viranomaiset saivat passin varmistettua toista kautta. Rajavirkailija epäili passini taittuneen ja sen bio-sirun vaurioituneen, mutta ainakaan mitään ulkoisia vaurioita ei passissa ollut, joten saa nähdä.

Viimeinen bussivuoro kaupunkiin oli jo mennyt, mutta onneksi kentällä notkui vielä muitakin reppureissaajia, joiden kanssa jaoimme taksin Darwinin pääkadulle, missä varaamani hostelli sijaitsi. Saatuani avaimet käteen ja noustessani portaat ylös hostelliin yllätyin, sillä 2. kerroksen baarissa oli menossa lähes mellakkaa muistuttaneet bileet. Welcome to Australia; ilmeisesti kaikki villistä W&H elämästä kuulemani jutut eivät suinkaan olleet liioittelua! Allasbaarin liepeillä oli ainakin toistasataa nuorta juhlimassa. Melaleuca on vaatimattomasta julkisivustaan huolimatta valtaisa hostelli, jossa majoittuu parhaimmillaan yli 400 ihmistä. Paikka on myös pitkäaikaisten Working Holiday majoittujien suosiossa, joten alkoholi virtaa ja porukkaa riittää.

Olin itse liian väsynyt jaksaakseni liittyä mukaan remmiin, joten hetken surffailtuani painuin nukkumaan. Kaikki on Australiassa äärimmäisen kallista (varsinkin verrattuna Aasiaan), joten jätän juomisen mielummin sinne missä se on halpaa.

Melaleuca pool

Kävin aamulla avaamassa pankkitilin, hakemassa australialaisen sim-kortin ja rekisteröitymässä eläkekassaan (jonne talletetut rahat saa takaisin maasta lähtiessään). Englanninkielinen CV:ni meni edellisen koneen mukana, joten käytin leijonan osan päivästä kirjoitellessani sitä uudestaan. Cambodiasta ostamani pieni Asuksen Notebook on kuitenkin todella onneton tuohon tarkoitukseen (tai blogin pitämiseen), joten päätin käydä läheisessä elektroniikkaliikkeessä tutkimassa kannettavien hintoja. Yllätyksekseni läppärit ovat täällä melkoisen halpoja, joten tein puolittaisen heräteostoksen ja ostin Acerin uuden Aspire V5 läppärin. Nyt ainakin blogin pitäminen onnistuu!

Darwin

Supermarket, vihdoin!

Parista seuraavasta päivästä ei juuri jäänyt kerrottavaa. Nautiskelin uudesta koneesta ja hyvästä internet yhteydestä skypessä ja facebookissa jutellen ja australiaisia työsivustoja päivitellen. Lähetin kasan työhakemuksia koe mielessä eri paikkoihin, mutta koska WH viisumilla saa olla töissä vain 6kk samalle työnantajalle en oikeastaan laittanut hirveän suuria odotuksia tämänkaltaiseen etähakemiseen. Täällä töitä saa pitkälti naamakertoimella, joten netissä hakeminen on aina hakuammuntaa.

Melaleuca ei ole parhaita näkemiäni hostelleja, mutta siinä on oma viehätyksensä. Saa nähdä kuinka sopeudun tämän WH porukan sekaan, melkoisen villiä menoa! Moni tuntuu polttavan kaiken tienaamansa rahan bilettämällä kaiket illat. Hyvä puoli hostellissa oli suuri keittiö, jossa pääsin vihdoin kokkailemaan omat ruuat. Perus pasta ja jauhalihakastike maistui taivaalliselta kaiken sekavan ravintolaruuan jälkeen! Olisin halunnut myös käydä salilla, mutta 15$ kertahinta oli sellaista ryöstöä että jäi tekemättä.

Darwin on pieni, 100 000 asukkaan, kaupunki, joten nähtävää ei ollut ihan mahdottomasti, mutta tein yhden päivän nähtävyyskierroksen kävellen ympäri kaupunkia.

WW2 memorial

Rantapuisto

Syntymäpäiväni (kiitos onnitteluista) menivät aika pitkälti samoissa merkeissä kuin muutkin päivät, mutta pidättäydyin työhakemusten selaamisesta ja nautin kirjan lukemisesta altaan reunalla. Illalla liityin muutaman hostellissa tutuksi tulleen tyypin seuraan allasbaarissa, mutta muutamasta drinkistä huolimatta menin nukkumaan melkoisen aikaisin.

Olin juuri melko ikimuistoisella road tripilla Brisbaneen ja kaytannossa puhelinverkon ja netin ulottumattomissa, joten blogi on seisonut. Kirjoittelen roadtripista kunhan kerkean! :)